Mainokset

Start here

Konferenssi Itävallassa

Huhtikuun 7. ja 8. päivänä pidetään Itävallassa Euroopan ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, jonka aiheena on mehiläishoito ilman varroan torjuntaa.

Minulla on kunnia olla yksi puhujista.

http://naturwabenbau.de/

Osa esitelmistä on englannin kielellä. Saksan kielellä pidettäviä luentoja ei todennäköisesti käännetä englanniksi.

Jos kiinnostuit lähtemään keväiseen Itävaltaan, niin soittele!  p.0500-632401

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Tapaus Terje Reinertsen

Historian lehti on kääntynyt. Skeptikkojen olisi syytä höristää korviaan ja tarkistaa kantojaan.  Tähän mennessä on valitettavasti ollut niin, että jos joku on väittänyt hoitavansa mehiläisiä ilman torjuntoja ja että kaikki sujuu hyvin, on nuo väitteet ollut helppo sivuuttaa joutavanpäiväisenä huuhaana.  Mitään tieteellistä todistusaineistoa ei ole ollut kenelläkään. Ei ennen syksyä 2017.

Tietääkseni ensimmäisen kerran on julkaistu tutkimus, jossa tieteellisellä tutkimuksella todistetaan, että mehiläishoitajan, joka väittää selviävänsä ilman varroapunkin torjuntoja ja mehiläiset siitä huolimatta voivat ja tuottavat hyvin, puheissa on perää.  Kyseessä on tutkimus, jonka ovat tehneet Melissa Oddie, Björn Dahle ja Peter Neumann Terje Reinertsenin mehiläisistä Norjassa.

https://peerj.com/articles/3956/

 

Reinertsenin tarina alkaa 1990 -luvun puolella. Kun punkki tuli hänen pesiinsä, hän aloitti torjunnat muurahaishapolla. Tulokset olivat kuitenkin huonoja. Hetken asiaa tuumailtuaan hän päätti, että ei torju mitenkään.   Oli vuosi 1997.

Ensin alkuun oli vaikeuksia ja pesiä kuoli, mutta Terje ei lannistunut. Hän kehitti idean muurahaisten käytöstä jalostusvalinnan nopeuttamiseksi: hän laittoi mehiläisten päälle muurahaisia ja seurasi mitä tapahtui.  Toiset pesät suhtautuivat muurahaisiin välinpitämättömästi, toiset vihamielisesti. Terje päätteli, että vihamielisesti muurahaisiin suhtautuvat mehiläiset suhtautuvat vihamielisesti myös varroapunkkeja kohtaan. Hän myös seurasi pesien punkkimääriä ja kasvatti emoja pienimmän punkkimäärän pesistä.

Nyt ollaan tilanteessa, että jo 10 vuoden ajan hänen talvitappionsa ovat olleet alle alueen keskiarvon. Pesät ovat vahvoja ja tuottavat hyvin. Asian hyvin tunteva norjalaislähde kommentoi, että Terjen mehiläiset eivät ole ihan niitä kaikkein lauhkeimpia, mutta kuitenkin helposti hoidettavissa.  Alkuperäinen mehiläiskanta oli buckfast, mutta uusien emojen pariutumiset ovat tapahtuneet vapaasti. Hänen tarhansa eivät ole eristyksissä, vaan naapurihoitajiakin löytyy. Ilmeisesti hänen on kuitenkin onnistunut jossain määrin hallita emojen pariutumisia. Kennokoko on ollut 5,1mm.

Kaikkia välivaiheita en vielä tunne, mutta olen sopinut vierailusta hänen luonaan ensi kesänä.

Tutkimuksista voi ja pitää esittää kritiikkiä. Oma kritiikkini kohdistuu varroankestävyyden syiden arviointiin.

VSH eli Varroa Sensitive Hygiene, punkkien valikoiva poistamiskyky, on yksi keskeisimmistä löydetyistä mekanismeista varroaa kestävillä mehiläisillä. Myös tämä ominaisuus tutkittiin Terjen mehiläisistä. He käyttivät kuitenkin VSH ominaisuuden tutkimisessa menetelmää, joka ei ole yleisimmin käytössä oleva ja joka antaa mahdollisuuden virhepäätelmiin.  He valokuvasivat tutkittavan sikiökehän juuri kennojen peittämisen jälkeen ja uudestaan vähän ennen mehiläisten kuoriutumista, n. 10 vrk myöhemmin. Valokuvista he tutkivat, kuinka monta peittosikiötä oli tuona aikana tullut poistetuksi.  Poistettujen sikiöiden määrän he suhteuttivat tiedettyyn saastunta-asteeseen ja näistä päätyivät tulokseen, että mitään normaalista poikkeavaa VSH ominaisuutta ei Terjen pesissä ole.   Tämä mainittu mittaustapa ei kuitenkaan ota huomioon, että tuona 10 vrk aikana mehiläiset ovat voineet avata ja taas uudelleen sulkea kennoja. Punkin saastuttamien kennojen avaaminen ja uudelleen sulkeminen on hyvin tiedossa oleva VSH mehiläisten ominaisuus.

Toinen kritiikkini kohdistuu avosikiöistä erittyneiden kemikaalien mahdollisiin vaikutuksiin. Kumpaakin tutkimusryhmään, Terjen mehiläisille ja kontrolliryhmälle, annettiin (myöhemmin tutkimuksissa käytettäviksi) 2 punkin vahvasti saastuttamaa peittosikiökehää punkeille herkistä pesistä keskelle sikiöalaa. Muut sikiökehät olivat kunkin pesän omia.  Koska tutkimuksen kohteena olevat sikiöt olivat geneettisesti samoja molemmissa ryhmissä, heidän päätelmänsä oli: “Since only susceptible donor brood was used for our experiments in both surviving and susceptible host colonies, any traits of immature bees can safely be excluded to explain our data. For example, changes in brood volatiles (Nazzi & Le Conte, 2016) are not a factor in the results obtained. “ He siis päättelivät, että sikiöistä erittyvät aineet eivät voi olla havaitun kestävyyden syynä.

Eikö voida ajatella, että Terjen pesän omat kestävät avosikiöt, 2:n tutkimuksen kohteena olevan sikiökakun vieressä molemmin puolin, ovat erittäneet jotain ainetta, joka on stimuloinut mehiläisten putsausviettiä?

Tämä kritiikki kohdistuu siis vain päätelmiin havaitun kestävyyden syistä. Se ei poista sitä tosiasiaa, että Terjen mehiläisissä punkkien lisääntyminen oli pienentynyt n. 30%, juuri saman verran kuin muissakin kestävien mehiläisten tapauksissa (Gotlanti ja Avignon).

 

Terjen tapaus on loistava esimerkki meille kaikille. Jos haluaa kestäviä mehiläisiä, torjunnat kannattaa lopettaa, mutta pitää myös varautua n. 10 vuoden urakkaan.

Terjen mehiläiset ovat sellaisia, joita kukaan ei tähän mennessä ole uskonut olevankaan. Varroaa kestäviä, hyvin tuottavia, vahvoja ja mikä ihmeellisintä, aikaansaatu vapaalla parituksella, ilman eristystä, africanisoituneita mehiläisiä tai ulkopuolista apua.

Meidän mainos slogan ”Best bees without treatment”, eli ” (Saamme) parhaat mehiläiset jättämällä torjunnat pois”, on tullut tieteellisesti todistetuksi.

Uudet nettisivut valmistumassa

Tämä blogi tullaan linkittämään uusiin nettisivuihini ensi kevääseen mennessä.

http://www.buckfast.fi

Kuva vuodelta 1987. Mitsubishi Canter ylikuumeni Uuden-Seelannin vuoristoisilla teillä kolmen tonnin hunajalastissa. No otimme valokuvan sen kunniaksi. Vasemmalta Kevin Murray, Alan Murray ja Juhani Lundén.

IMG_20130419_0070

Muutoksen tuulia

Tulevaisuuteen katsominen on aina vaikeata. Toinen tulevaisuuteen liittyvä vanha totuus on, että muutoksen nopeus on alussa hitaampi kuin monet luulivat, mutta loppua kohti muutoksen suuruus yllättää kaikki.

Näin tullee tapahtumaan myös siirtymisessä varroaa kestävien mehiläisten hoitoon.

Pientä edistymistä tapahtuu monella rintamalla. Mehiläishoitajien tietoisuus asiasta paranee hitaasti. Aluksi varroaa kestäviin mehiläisiin ei uskonut kukaan. Ei ainakaan meidän elinaikana, sanottiin, tänään aika harva kehtaa väittää että sellaisia ei ole olemassa.  Aloittavat uudet hoitajat ovat nykyään erittäin valveutuneita, heille luonnonmukaisuus on iso arvo. He voivat kuvitella tinkivänsä hunajasadon määrässä, jos vastapainona on paremmin punkkia kestävä mehiläinen. Tällaiseen ajatteluun liittyy yleisempi tietoisuuden lisääntyminen maapallomme resurssien niukkuudesta. Emme voi kaikki saada kaikkea, itse asiassa olisi pitkällä tähtäimellä parempi jos kaikki saisimmekin tästä päivästä alkaen paljon vähemmän.

Tutkijat ja jalostajat alkavat vähitellen saada paremman kuvan siitä, mihin mehiläisten varroan kesto perustuu. 15 vuotta sitten oli vain arvauksia. Esimerkiksi europanlaajuisessa BeeBreed -jalostusohjelmassa varroankestävyyden painoarvo jalostusindeksin laskennassa on jo pitkään ollut 40%, kun esimerkiksi hunajasadon painoarvo on 15%. Nyt työn alla on jo varroan keston takana olevien geenimuutoksien etsiminen. Onkin jo löydetty useita SNP (= Single Nucleotide Polymorphism) kohtia eli ”snippejä”, joiden arvellaan vaikuttavan kestävyyden lisääntymiseen.  Tulevaisuudessa voitaneen tehdä nopeita ja edullisia geenitestejä joiden avulla punkkia kestävät kannat voidaan helpommin löytää. Tämä on joidenkin ominaisuuksien osalta jo arkipäivää muussa kotieläinjalostuksessa.

Isot mehiläisalan yritykset alkavat myös herätä, yhdessä mehiläishoitajien tietoisuuden kasvamisen kanssa. Vielä ei olla niin pitkällä, että hunajaa ostava asiakas kysyisi tuottajalta hänen varroan torjuntaan käyttämiään menetelmiä.  Ei olla edes niin pitkällä, että emoja ostava pientuottaja haluaisi ostaa punkkia kestäviä mehiläisiä. Isoja mehiläishoitajia, olivat he sitten hunajantuottajia, emonkasvattajia tai pakettimehiläisten tuottajia, motivoi alkuvaiheessa mahdollisuus saada paremmin varroaa kestävää kantaa. Pienikin muutos parempaan voi tarkoittaa isoa työn ja rahan säästöä. Tähän riittää esim. se, jos uusi mehiläiskanta on sen verran kestävämpää, että toukokuussa ei tarvitse tehdä varroan torjunnan toimenpiteitä, vaan ne voi lykätä syksyyn, jolloin niitä muutenkin tehdään.

On hyvä, että Euroopassakin on jo ehkä puolentusinaa sellaista varroankeston parissa työskentelevää mehiläisjalostajaa, että vaikka yllä mainitut muutoksen tuulet tyyntyisivät kokonaan,  he vain jatkaisivat puurtamista unelmansa parissa.  Intohimo on maailmaa muuttava voima.

Tulevaisuus näyttää mistä tuuli eniten käy.

 

 

 

 

 

Oksaalihappo menettää tehoaan?

Aika ajoin ryöpsähtää keskustelua oksaalihapon vaikutuksista ja tehosta. Tässä muutamia viimeksi kuulemiani:

http://www.sussex.ac.uk/broadcast/read/33537

Tutkimuksen tulos oli, että Suomessa yleisin oksaalihapon käyttömuoto, tiputus sokeriliuoksessa, pitäisi lopettaa mehiläisille vahingollisena.

Lainaus:”Professor Francis Ratnieks, head of LASI, says that beekeepers should cease using the other two methods (”trickling” and ”spraying”, in which a solution of oxalic acid is used) as they are harmful to the bees and less effective at killing Varroa.”

Beesource nimisellä amerikkalaisella mehiläishoidon keskustelupalstalla on nimimerkki JohnBruceLeonard Sardiniasta esittänyt huolestuneita kommentteja oksaalihapon tehosta. John on aloittelija, mutta hän on kuullut useammilta ammattimaisilta hoitajilta, että jokin on muuttunut. Oksaalihappo ei heidän mielestään tehoa enää niin kuin ennen.

Samanlaisesta asiasta sain tässä hiljan puhelun Keski-Suomesta. Vaikuttaa siltä, että tunnollisillakaan torjuntatoimilla ei aina saada riittävää tehoa.

Jos muistan oikein, niin oksaalihapon tiputuskäsittely kehitettiin juuri Italiassa ja laajamittainen käyttö alkoi ensimmäisenä Euroopassa Italiassa ja Suomessa. Sattumaa?

Miten siirryn mehiläishoitoon ilman punkin torjuntaa?

Syitä ja taustaa

Happojen ja tymolin tehon heikkenemisestä ei kai ole merkkejä, mutta viruksien ärhäköityminen on pakottanut happojen käytön lisäämisen. Me emme ehkä torjunnan lopettamisella pysty tuottamaan parempaa hunajaa, mutta huoli hunajan maineesta puhtaana elintarvikkeena ja huoli mehiläisten elinvoimasta ja taudinkestävyydestä voi olla joillekin riittävä perustelu muutoksen hakuun. Mehiläishoito ilman punkin torjuntaa vaatii uuden hoitotavan. Mehiläishoito ilman punkintorjuntaa tuottaa, ainakin lyhyellä tähtäimellä, selvästi vähemmän.

Jotta tulisi kaikille selväksi mistä tässä on kyse: Mehiläishoito ilman punkintorjuntaa ei onnistu ilman kestävää, valikoitua mehiläiskantaa ja melko pitkää hoitokokemusta. Muuten lopputulos on lähes kaikkien pesien kuolema. Uskokaa minua, puhun kokemuksesta.

Tämän nyt selostamani hoitomenetelmän aion ottaa käyttöön ensi kesästä alken. Suunnitelman pohjana on Josef Kollerin suunnitelma, ”Zuchtprojekt ROOTS”. Koska Saksassa on laki punkkien torjumisesta, asian eteenpäin vieminen on hänelle hieman hankalaa…

Maailmalla on paljon yksittäisiä mehiläishoitajia, jotka eivät torju punkkeja. He ovat edelläkävijöitä ja oman tiensä kulkijoita, ja monille heistä ideologia on rahaa tärkeämpää. USA:ssa on tiedemiesten johdolla kehitetty punkkia kestäviä kantoja kaupalliseen käyttöön. Siellä on myös torjumattomien mehiläishoitajien yhdistys, joka järjestää koulutustilaisuuksia. BeeWeaver, ja muutamat muut, myy kestäviä emoja, tosin Texasin lämmössä eläneitä ja ehkä hieman afrikanisoituneita. Euroopassa tarjonta on heikompaa, ja taidan olla lähes ainoa, joka on tarjonnut myös lehti-ilmoituksilla punkkia kestäviä emoja kaikkien saataville. Kenelläkään ei ole tähän asti ollut valmista vastausta, jonka voisi kertoa kun aloittelija kysyy: Miten siirrytään mehiläishoitoon ilman punkintorjuntaan?

Jos haluaa välttyä isoilta tappioilta, niin kannattaa ensin ostaa kestäviä mehiläisiä. Jos et tee näin, niin pesäkuolemat ovat lähes sietämättömiä n. 10 vuoden ajan.

Hoitotoimet mehiläishoidossa ilman punkintorjuntaa

Kannattaa aloittaa yhdellä tarhalla.

Huhtikuu lumien sulettua: Kuolleiden keruu, kakusto lajitellaan sulatettaviin(erittäin tummat ja sotketut), tyhjiin ja ruokakakkuihin.

Huhti-toukokuu- kesäkuu: Painojen tarkkailu ja kuolleiden pesien siistejä ruokakakkuja laitetaan keveille pesille tarpeen mukaan aivan talvipallon viereen. Heikompia pesiä siirretään omille tarhoille tarkkailuun. Nämä siirrot eivät ole välttämättömiä. Laatikoita lisätään tarpeen mukaan.

Kesäkuun puoliväli, vähän ennen juhannusta: Vahvat pesät jaetaan kahtia samaan tai eri tarhaan ilman että emoa etsitään. Tämä toimenpide on todellakin lähestulkoon pesän jakaminen kahteen yhtä suureen osaan, ja eroaa sikäli jaokkeen teosta. Tällä tavalla tehden emotonkin puolisko saa riittävän miehityksen. Emoton puolisko heikkenee jaon jälkeen jonkin verran, jos se jätetään samaan tarhaan. Jos käytössäsi on eristettyä kalustoa, niin älä ole huolissasi hunajasadon menetyksestä, se on minimaalista. Jos tarhalle ei enää mahdu pesiä, siirretään uudet pesät seuraavalle tarhalle n. 2-3km päähän. Tästä tulee uusi torjumaton tarha.

Heinäkuu: laatikoita lisätään tarpeen mukaan. Uudet emot aloittavat munintansa heinäkuun puolivälissä ja näin molemmilla pesän puoliskoilla on aikaa vahvistua ennen talvea. Punkkia kestävät mehiläispesät vahvistuvat huomattavasti hitaammin kuin ”normimehiläiset”. Niiden pitää tarkkailla jokaisen sikiön kehitystä ja saastuneet toukat poistetaan kennoista.

Elokuun alku: Hunajan korjuu siten että mehiläisille jätetään melko runsaasti hunajaa sikiökakkujen lähelle. Talviruokinta aloitetaan välittömästi, ja pesää ruokitaan pesän painon perusteella tiettyyn minimipainoon, joka riippuu pesäkalustosta; minulla kahden matalan vaneriosastoisen pesän minipaino on n. 45 kg.

Varroaa kestävien mehiläisten alue

Edellä selostetulla tavalla toimimalla alkaa yhdestä pisteestä laajenevassa ympyrässä muotoutua varroaa kestävien kuhnureiden lentoalue.

Naapuritarhaajien kanssa olisi hyvä päästä yksimielisyyteen siitä, että aloitetaan omien mehiläiskantojen ylläpito. Kumpikin voi pitää yllä omaa kantaansa. Ei ole tarpeen päästä yksimielisyyteen rotuasioista. Kunhan naapuri olisi yksimielinen siitä, että omaa kantaa kehittämällä pääsee varmemmin hyviin tuloksiin kuin uutta kantaa hankkimalla. Jos te näin naapurihoitajan kanssa molemmat kehitätte omia mehiläiskantojanne, alkaa alueen mehiläiskanta myös teidän hoitoalueiden raja-alueilla pikkuhiljaa muuttua peremmin punkkeja kestäväksi. Mutta jos naapurihoitaja edelleen luottaa osto-emoihin laajassa mitassa, niin pesäsi ja tarhasi teidän hoitoalueiden rajalla eivät muutu kestävemmiksi. Ne ovat suurimmassa vaarassa kuolla.

Itse aion ratkaista tuon raja-alueiden ongelman kasvattamalla parituspesissä emoja hoitoalueeni keskellä, ja siirtämällä sieltä emoja raja-alueiden tarhoille. Näillä vara-emoilla voi myös tehdä jaokkeita niistä pesistä jotka vahvistuvat jakokelpoisiksi kesäkuun puolivälin jälkeen.

Ruovesi on Suomen ensimmäinen varroaa kestävien kuhnureiden lentoalue.

Kestävää hunajan tuotantoa

On kiehtova ajatus, että luontoa mahdollisimman vähän kuormittava hunajan tuotanto, samalla kun se olisi ympäristön kannalta kestävin, voisi olla myös mehiläisten kestävyyden ja terveyden kannalta paras tapa tuottaa pitkällä tähtäimellä.

Markkinat vaativat kaikessa kotieläintuotannossa tehokasta tuotantoa. Mehiläishoito ei tee siinä suhteessa poikkeusta. Jos hyväksymme jatkuvan antibioottien ja hormonien käytön, tuotanto on tehokasta, mutta ei kovin eettistä tai kestävää. Siksi Euroopan Unionissa on asetettu eläinten lääkitsemiselle rajoja ja hormonien käyttö kotieläintuotannon kiihdyttäjänä lienee kokonaan kielletty.    

Myös mehiläishoidossa käytettiin aiempina vuosina useita antibioottivalmisteita rutiinin omaisesti. Ongelmat eivät poistuneet, päinvastoin. Antibioottien käyttö on mehiläishoidossa tätä nykyä kiellettyä.

Varroa punkki (Varroa destructor) on mehiläisten sikiöillä loisiva 1,5mm pitkä, litteä ja punaruskea punkki, joka tappaa mehiläisyhteiskunnan viimeistään kolmessa vuodessa, jos sitä vastaan ei lääkitä. Se tuli aikoinaan läntisen hunajamehiläisen riesaksi Kaukoidästä tutkijoiden tuomana Länsi-Saksaan 1970 luvulla. Sieltä tämä alkuaan itäisen hunajamehiläisen (Apis cerana) loinen alkoi levitä ympäri Eurooppaa, Amerikan mantereelle, ja lopulta myös Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Tänä päivänä se on mehiläisten ylivoimaisesti pahin vitsaus. Se on myös suurena osasyynä viimeaikaisiin paljon kohua herättäneisiin laajoihin mehiläiskuolemiin. Punkki tappaa pesän yhdessä virusten ja muiden taudinaiheuttajien kanssa.  

Läntisellä hunajamehiläisellä ei ole luontaista vastustuskykyä tätä punkkia vastaan, koska punkin ja mehiläisen yhteiselo on jatkunut niin lyhyen aikaa. Mehiläistutkijat ympäri maapallon yrittävät tuoda helpotusta ongelmaan. Joku kehittelee torjuntakeinoja, mutta yhä useampi tutkija on sitä mieltä, että ainoa kestävä ratkaisu on punkkia kestävän mehiläiskannan luominen. Se on vain osoittautunut odotettuakin visaisemmaksi tehtäväksi.

Kuulostaa uskomattomalta, tai ehkä ei, mutta punkkia kestävän mehiläisen ovat onnistuneet luomaan lähinnä useat yksityiset mehiläishoitajat eri puolella maapalloa.  Näyttäisikin siltä, että tällainen jalostustyö kestää noin kymmenen vuotta. Todellinen ongelma on asenteiden muuttaminen. Mehiläishoitajat ovat vajaassa 40 vuodessa niin tottuneet ajatukseen punkkien jatkuvasta mahdollisimman tehokkaasta tappamisesta, että ajattelutavan muuttaminen lienee kestävän tuotannon aikaansaamisessa se vaikein pala.

Punkkien jatkuva mahdollisimman tehokas tappaminen estää mehiläisten luontaisen kestävyyden kehittymisen. Punkkien kanssa leviävät virukset muuttuvat jatkuvasti tuhoisemmiksi.  Punkista tulee aina vaan pahempi vitsaus ja mehiläinen aina vain heikkenee suhteessa punkkiin. Tämä kierre pitää katkaista.